*

Teemu Kammonen

Kuinka monta tosikkoa tarvitaan analysoimaan komiikkaa?

Yksi. Olen pyrkinyt tänä keväänä kartalle suomalaisen lavakomiikan eli standupin tilasta. Uutiset ovat myönteisiä: suomalainen standup elää ja voi paremmin kuin koskaan.

Viimeisten 5-6 vuoden aikana laji on kehittynyt valtavasti. Voikin sanoa, että keikoilla ei ole huonoja koomikoita enää lainkaan. Suomeen on kehittynyt kulttuuri: koomikot käyttävät esityksissään sujuvasti eri tyylilajeja, klubien tuotanto on ammattimaistunut ja uusien tulokkaiden hiljattaiselle kasvulle löytyy nyt useita väyliä.

Maantieteellisesti standup elää ja voi parhaiten kahdessa kaupungissa: Helsingissä ja Tampereella. Vuosikymmenen sitten Jyväskylä ja Ilokivi tuottivat muutaman tänäkin päivänä aktiivisen ammattilaisen. Turun loistoajat näyttävät taas jääneen 2000-luvun alkuun. Toisaalta klubit toimivat tänä päivänä laajemmin kuin koskaan Lappia myöden. Ongelma ei ole tarjonta, vaan elävän open mic –skenen puute. Ammattilaisvoimin tulee harvemmin uusia yrittäjiä ja ilman yrittäjiä ei tule lahjakkuuksia.

Kevään mittaan lähemmäs sadalla näkemälläni keikalla olen kehitellyt yleistä tapaa kuvailla koomikoita ja heidän esityksiään. Tarve lajin kritiikille tuntuu olevan kova myös koomikoiden keskuudessa. Ehkäpä yleisökin tästä hyötyy.

Yhteiskuntatieteilijänä tapani on tietenkin käsitellä aihetta tieteellisen tarkalla laadullisella mittaristolla. Metodi perustuu viiteen akseliin tai kuvailevaan janaan:

Vitsinikkari–tarinankertoja, esiintyjä–kontaktikoomikko, sanoma–hyvänmielen show, eleetön–fyysinen ja härski–sovinnainen.

Kyse on kuvailevasta metodista, eikä sillä ole tarkoituskaan arvottaa koomikoita. Näiden viiden varaan katsojan on mahdollista perustaa oma makunsa ja valita keikkakalenterista tyylilleen sopivat. Harva koomikko sijoittuu minkään akselin äärilaitaan.

Hyvä esitys ja esiintyjä tarvitsevat vielä hyvää – mielellään uutta tai tuoretta – materiaalia, toimivan tavan olla lavalla, rytmin, nokkeluuden, kyvyn reagoida yleisöön sekä henkilökohtaista karismaa ja suoritusvarmuutta.

Näillä kuvailuilla ja kriteereillä kuvittelisin kenen tahansa kykenevän arvioimaan vähintäänkin kansalaiskulttuurijournalistina. Metodi on siis käytettävissänne, olkaa hyvät. Otan mielelläni vastaan kritiikkiä, kehitysideoita ja ehdotuksia metodiin liittyen.

Minä pyrin tuottamaan koomikkoprofiileja tänne Vapaavuoroon sitä mukaan, kun aikaa riittää.

Alla jako viiteen vielä hieman tarkemmin selitettynä ja esimerkein höystettynä.  Haluan vielä musituttaa, että useimmat koomikot liikkuvat esityksensä aikana näillä akseleilla, enkä toistaiseksi ole nähnyt yhtään esitystä, jossa hyödynnettäisiin vain yhtä äärilaitaa.

 

Vitsinikkari–tarinankertoja–jaon yhdessä päässä ovat yhden virkkeen vitsejä tuottavat koomikot. Oneliner-kulttuuria edustavat Suomessa parhaiten JP Kangas sekä kovaa vauhtia kehittyvä Mika Kivinen. Tarinankertojat puolestaan luovat esityksensä vain muutamasta varsinaisesta vitsistä, joiden varaan he rakentavat huumorinsa. Maamme puhtaimpia tarinankertojia ovat Pirjo Heikkilä ja Ilari Johansson. Yleisesti suomalaiset koomikot ovat janan keskivaiheilla, jonkin verran useammin vitseihin kallellaan. Aloittelijat siirtyvät tavallisesti vitseistä kohti tarinoita sitä mukaa, kun kokemusta karttuu.

Esiintyjä–kontakti–akselilla tarkkaillaan koomikon suhdetta yleisöön. Suomessa standupin perinne jakautuu karkeasti kahtia: teatteritaustaisiin ja muihin. Teatteriväellä tuntuu olevan useammin tapana rakentaa esityksiä, jotka kärjistetysti kantavat yleisöstä huolimatta. ”Muut”-ryhmän koomikot pyrkivät yleisemmin kontaktiin. Poikkeuksia on: kontaktikoomikoista äärilaidalla ovat (teatteritaustainen) Johansson, Jussi Simola ja Ali Jahangiri. Esiintyjistä mieleen tulee ensimmäisenä Krisse Salminen, Heli Sutela ja Ismo Leikola.

Sanoma–hyvä mieli–jakoa voidaan kärjistetysti kuvata koomikon kantaaottavuudella. Poliittisesti tai yhteiskunnallisesti valveutuneen standupin kehitys otti Suomessa kauan, mutta nyt sanomakoomikoita on jo kourallinen. Komiikan tehtävä on toki huvittaa ja viihdyttää, vaikka se ei aina olisikaan harmitonta. Hyvänmielen koomikoista parhaat mainittavat ovat Jape Grönroos ja Sami Hedberg. Äärilaidan kantaa ottavia esiintyjiä ovat Tomi Walamies, Jukka Lindström ja Harri Lagström. Teemu Vesterinen on siirtynyt taukonsa jälkeen tämän akselin keskustaa kohti suurin loikin.

Eleetön-fyysinen–jako tutkii eniten koomikon läsnäoloa lavalla. Kyse on tavallaan energiatasosta, jolla jutut toimitetaan yleisölle. Eleetön ei muuten ole tässä yhteydessä negatiivinen termi, sillä kukapa ei pitäisi vaikkapa Ismo Leikolan esitysten matelevasta etenemisestä. Eleetön koomikko käyttää usein enemmän vitsejä kuin tarinoita jutuissaan. Fyysistä energiaa lavalla ovat näyttäneet Hedbergin lisäksi Joni Koivuniemi ja Riku Sottinen. Esimerkiksi eleettömästä käyvät minusta Leikola ja Ida Grönlund.

Härski–sovinnainen–jako on erityisen hyödyllinen katsojalle. Suomalainen komiikkayleisö tuntuu minun kokemukseni perusteella aika konservatiiviselta, eikä maassamme ole kovin montaa täysin härskiä koomikkoa. Pissan, kakan ja suoran seksin karsastus näkyy esimerkiksi siinä, että Ismo Leikola on valinnut blue-vitsiensä kertojaksi mieluummin alteregonsa Pornolordin kuin tavallisen lavapersoonansa. Toinen härskiin päätyyn sijoitettava koomikko on Ali Jahangiri, joka tosin loikkii myös hyvän maun rajan sovinnaisella puolella. Monelle yllätyksenä saattaa tulla Andre Wickströmin aika ronskin käynnit janan härskissä päässä. Kilttejä koomikoita ovat Marko Kämäräinen ja Mikko Vaismaa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (13 kommenttia)

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Luettelit liudan nimiä. Kuuluuko ammattinäyttelijä Jukka Puotila mielestäsi stand up -leiriin? Puotilan erityistaito on imitointi, jonka ympärille hän on koonnut hämmästyttävän one man show'n. Ensi syksynä hän tekee 30 esiintymisen kiertueen.

Vuodenvaihteessa kuuntelin Jukan imitaatioita Kansallisteatterissa, ja naamani oli nauramisesta kipeä! En osaa kuvitella pelkkien perusvitsien tehoavan yhtä hyvin kuin hienosti toteutetun imitaation, johon tietysti liittyy - kohdepersooniin yhdistettynä - osuva sisältö.

Käyttäjän teemukammonen kuva
Teemu Kammonen

Laitoitpa Tuomo pahan. Tässähän haetaan jonkinlaisia puhdistettuja standupin rajoja, mikä tietenkin olettaa, että on olemassa jokin standupiksi määriteltävä asia.

Puotila on ehdottomasti hauska mies. Olen nähnyt hänet jollain lyhyellä keikalla vajaat kymmenen vuotta sitten. En ole puristi, mutta tuon näytteen perusteella hän ei ainakaan suoraan ole standupkoomikko, vaan imitaattori.

Imitaattoreiden perinne eroaa hieman standupista ainakin Suomessa. Toisaalta esim. Wikipedian lista ulkomaalaisista imitaattoreista on kyllä lista ihmisistä, jotka minä luen standupkoomikoiksi: http://fi.wikipedia.org/wiki/Imitaattori

Yhtäältä suomalainen imitaatiokulttuurihan on ennen kaikkea tunnettujen ihmisten eleiden, ilmeiden ja puheenparren matkimisen kulttuuria. Ja toisaalta standupissa ihmitoidaan tai esitetään eläytymällä paljon esimerkiksi ihmisryhmiä, mutta harvoin esim. julkkiksia. Standupin huumori syntyy enemmän mielikuvien rakentelusta ja hyväksikäytöstä kuin suorasta matkimisesta.

Lopulta voin vastata sinulle vain, että täytyypä tutkia tätä ja tehdä aiheesta juttu. Mitä mieltä muut olette?

Seppo Hildén

Samaa olisin kysynyt minäkin, että mihin kategoriaan laitetaan sitten nämä imitaattori-standup-koomikot. Jope Ruonansuuhan on tässä lajissa aivan ehdottomia huippuja. Olen nähnyt livenä. Minusta se on myös standuppia johon on lisätty vaikeusasteena vaan imitointi.

Käyttäjän FerrixHovi kuva
Ferrix Hovi

Yleisimmin stand up -komiikka määritellään siten, että yksittäinen esiintyjä hauskuuttaa yleisöä omana itsenään mikrofonia apunaan käyttäen. Tämän tiukan määritelmän mukaan imitaatio ei kuulu joukkoon, koska siinä ei esiinnytä omalla nimellä. Molemmat lajit kuuluvat kuitenkin ehdottomasti lavakomiikan kirjoon samoin kuin vatsastapuhujat, trubaduurit, performanssit ja improvisaatioryhmät.

Määritelmä ei ole todellisuudessa aivan näin tiukka. Esimerkiksi Krisse Salminen esiintyy omalla nimellään, mutta ei aivan samanlaisena kuin luonnossa. Yleensäkin koomikot ovat lavalla äärimmäisyyksiä siitä, millaisia he muualla ovat. Toisilla koomikoilla on mukanaan esimerkiksi kitara. Joskus koomikot luovat juttujensa elävöittämiseksi hahmoja, jotka saattavat puhua korostetusti eri tavalla kuin koomikko itse. Imitaattorit ja stand up jaetaan kuitenkin kahteen eri ryhmään perustellusta syystä: imitaattorit tekevät komiikkaa luomalla tilanteita todellisten ja kuvitteellisten hahmojen äänellä, aina roolissa. Stand up -koomikot esiintyvät omalla nimellään ja kertovat asioita omasta näkökulmastaan.

Imitaattorin laadun mitta on hänen kykynsä olla joku muu. Stand upissa näytteleminen, imitaatio ja soittaminen saavat olla ilmiselvästi huonoja, kunhan ne ovat hauskaa; oikeastaan se on osa hauskuutta. Lajien välillä on rajankäyntiä, mutta yleensä esiintyjät ovat selkeästi jompaa kumpaa ryhmää. Toki stand up -koomikko saattaa tehdä imitaatiokeikan tai toisinpäin, jolloin hän on ilmeisesti vähän kumpaakin. Käsittääkseni Teemu kuitenkin käsittelee stand up -klubeilla nähtäviä esiintyjiä, joiden joukkoon Jukka Puotila ei käsittääkseni kuulu, tai ainakaan esiinny kovin usein.

Komiikan, kuten muunkin taiteen tai viihteen, kaikkiin muotoihin liittyy paljon makuasioita. Joidenkin mielestä imitaatio voi olla huumorin paras ilmentymä ja toisten mielestä se voi olla vaikkapa falskia. Molemmat täysin hyviä mielipiteitä. Myöskään stand upia ei ole pakko pitää juuri minään. Se on kuitenkin jonkin verran eri asia kuin perusvitsit. Stand up on enemmän tarinankerrontaa omasta perspektiivistä. Koomikot kertovat mitä heille on, ainakin väitetysti, tapahtunut tai mitä he ovat havainneet aivan arkisissa tilanteissa. Kaikessa komiikassa on kuitenkin vain yksi mittari: yleisön nauru. Tuhannet nauravat yleisöt ovat todenneet, että stand up voi olla hauskaa. Yksittäiset yleisön jäsenet eivät välttämättä pidä tietyistä esiintyjistä tai koko lajista, mutta oikealle yleisölle se on juuri oikeaa hauskaa.

Käyttäjän FerrixHovi kuva
Ferrix Hovi

Antamallani määritelmällä Jope Ruonansuu sijoittuu jonnekin trubaduurin, imitaattorin, hahmo-, sketsi-, stand up - ja musiikkikoomikon välimaastoon. Tuosta aiheutuu sen luokan luokitteluongelma, että tekisi mieleni sanoa, että Jope on Jope. Tarkemmin voisi sanoa, että kyseessä on monipuolinen viihdyttäjä, joka ei ole ensisijaisesti mitään edellisistä.

Käyttäjän teemukammonen kuva
Teemu Kammonen

Hyviä pointteja Ferrixiltä.

Minulla tässä projektissa tosiaan on ollut lähtökohtana tarkkailu standupklubeilla. Määritelmällisesti jokin on standuppia, kun sitä kutsutaan standupiksi, eikös?

Tuo akseliviisikko perustuu havaintoihin olemassa olevasta standupista, mikä tietenkin rajoittaa. Koko huumoria ei ole tarkoitus analysoida. Ehkä asia selviää jahka saan ensimmäiset todelliset jutut pihalle.

Vertailua voipi tehdä vaikka näillä kahdella. Ensimmäinen Ismo Leikolan standuprutiini lukemisesta. http://www.youtube.com/watch?v=sjpbxC-rJFU

Toisena Jopea. Vitsejä, imitaatiota ja lauluja: http://www.youtube.com/watch?v=Frjk4SEZmBQ

Käyttäjän FerrixHovi kuva
Ferrix Hovi

Taitavat Jukka ja Jope molemmat kutsua etunenässä itseään koomikoiksi ja imitaattoreiksi ilman etuliitettä, vaikka ohjelmatoimistojen sivuilla tuo sanapari stand up ilmestyykin. Lajin noususta johtuen voin kuvitella houkuttavan vähän yhden jos toisenkin huumorin nimittäminen stand upiksi. Ymmärtääkseen stand upia lienee parempi kuitenkin keskittyä niihin, jotka nimittävät itseään pelkästään ja ensisijaisesti stand up -koomikoiksi.

Timo Härtsi

Suomalainen stand up on aivan liian kesyä meikäläisen makuun. Olen odottanut kuin kuuta nousevaa, että Suomeen tulisi kantaaottavia, yhteiskuntakritiikkiä esittäviä ja erilaisista yhteiskunnallisista ilmiöistä tehtäisiin rajuakin pilaa.

Tokihan tälläinen stand up vaati poikkeuksellisen rohkean ihmisen joka on valmis ankaraankin kritiikkiin itseään ja juttujaan kohtaan. Ihailen suuresti tälläisiä stand up esiintyjiä joita esimerkiksi löytyy Usasta paljon.

Suomessa ei ilmeisesti uskalleta tai haluta ryhtyä harjoittamaan tälläistä huumoria. Kielletyistä aiheista ja tabuista vitsin heittäminen, sekä poliittisesti kantaa ottavaa huumoria ei kuule juuri koskaan. No tokihan sitä läppää kuitenkin heitetään kavereiden ja ystävien kesken, en ole vielä törmännyt että joku tekisi samaa yleisön edessä.

No stand up on Suomessa vielä niin nuori ilmiö ja juttu, että ehkäpä tulevaisuudessa tulee rajumpiakin stand up koomikoita.

Käyttäjän FerrixHovi kuva
Ferrix Hovi

Kyllä vain löytyy. Harri Lagström, Joni Koivuniemi, Jukka Lindström, Ali Jahangiri, Teemu Vesterinen ja tuoreemmista kyvyistä Kaisa Pylkkänen ainakin ottavat kantaa. Jytkyn jälkeen jopa vähän kepeämmät koomikot ovat puhuneet Perussuomalaisista ja suvaitsemattomuudesta. Toisaalta suomalaiset eivät välttämättä ole kovin tottuneita kuuntelemaan rankkaa kritiikkiä. Muutama väkivaltaisesti kritiikkiään esittävä katsoja (http://teemukammonen.vapaavuoro.uusisuomi.fi/viihd...) ei edes ole pahin ongelma. Kertomalla juttuja, joita yleisö ei ole valmis kuulemaan, kalenteri jää tyhjäksi ja leipä pöydästä.

Eilen kuulin koomikon sanovan, että ehkäpä suomalaisuuden ei pitäisi perustua pelkästään siihen, että täällä on sodittu, vaan käsittelemään asiaa jonkun muun kautta. Voisin arvata, että rajoja on rikottu jollain komiikkalavalla tänäänkin, mutta sana ei ole vieläkään täysin vapaa. Toistaiseksi saa olla härski, mutta ei epäisänmaallinen.

Timo Härtsi

No nuohan ovat tässä maassa todella turvallisia aiheita, siis persut ja suvaitsemattomuus. Joku voisi vetää roastin tyylisen setin vaikka Jyrki Kataisesta tai Stubbista, sellainen olisi hauskaa.

Käyttäjän FerrixHovi kuva
Ferrix Hovi

Paljon riippuu yleisöstä. Vähän pienemmissä pitäjissä sanan veteraani mainitseminen on kutsu kaksintaisteluun. Jopa Helsingissä yleisön konsensus on todennut, että persuille ei sinä iltana naureta. Kyllä yritystä ja halua puhua on monella, mutta meillä päin loukkaava materiaali kuuluu ilmeisesti vain anonyymisti nettiin.

Timo Härtsi

Onhan noita aiheita joista voisi heittää rankkaakin hetulaa tässä nyt muutamia jotka tuli äkkiseltään mieleen: Valtamedia, euro/taloustilanne, feminismi, naistutkimus, stereotypiolle nauraminen, näennäisdemokratia (puolueiden samankaltaisuus), ryhmäkuri, työkkäri, sossu, byrokratia, nyrkkipajat eli työharjoittelu, ahneus, pankkikriisi jne jne.

Tuossa nyt on aivan varmasti aihealueita joille lähes kaikki voidaan nauraa, kaikkia nyt taitaa olla mahdotonta miellyttää ja pitääkö kaikkien miellyttäminen yleensä edes olla joku tavoite.

Stand up komiikka minulle parhaimmillaan kertoo jotain oivaltavaa ja älykästä, tuo esiin näkökulmia/ajatuksia joita en edes itse ole tullut ajatelleeksi. Suurin osa suomalaisesta stand upista nyt vain on jotain ympäripyöreää höpinää, joka ei valitettavasti naurata yhtään. Esim. seksistäkin puhutaan hissutellen, siitäkään ei uskalleta sanoa oikeastaan mitään, että joku nyt ei vain pahoittaisi mieltään, liian kilttiä toisinsanoen.

Käyttäjän FerrixHovi kuva
Ferrix Hovi

Olen kuullut suomalaista komiikkaa melkein kaikista noista aiheista. Toki sossusta ja työkkäristä puhuminen edellyttäisi sellaista elämänkokemusta, jota ei kaikilla ole. Monille komiikka on ollut työkkäriä parempi vaihtoehto ja ovat nyttemmin yrittäjiä. Luulen kuitenkin, että sinulta on jäänyt ääripäät näkemättä. Niitä nähdäkseen kannattaa käydä katsomassa noiden mainitsemieni keikkoja pari. Ala on pieni ja ensisijainen tarkoitus kuitenkin yleisön viihdyttäminen, joten valtaosa pyrkii tavoitteeseen mukavampien aiheiden kautta. Mitä ei näy, on kuitenkin tällä kertaa olemassa.

Pitää myös muistaa, että George Carlinilla oli takanaan 30 vuoden ura ennen kuin he pystyi omasta mielestään puhumaan siitä, mitä halusi sanoa. Ehkäpä siinä on oikeasti jotain vaikeaa, jos nerona pidetyllä miehellä meni siinä noin pitkään. Ainakin yksi haaste on sanoa se, mitä ajattelee ja siitä huolimatta saada kutsu seuraavalle keikalle.

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset